Unohdanko minä koskaan sitä miestä, sitä itseäni vanhempaa miestä jonka vuoteessa makasin viileänä kevätpäivänä. Lähestulkoon alastomana, inhoten jokaista kosketusta, jokaista sanaa, jokaista sekuntia. Pahoinvointi, pelko, inho. Inhosin itseäni.
Miksen voi olla kuten muut?
Halusin juosta pois, mutta jalkani eivät kantaneet. Mies vain hymyili, minä hymyilin onttoa hymyä.
Roskat roskiksessa.
Itkettää ajatella asiaa. Vihaan itseäni. Miksi tein sen, miksi en estänyt? En halunnut, mutta minä hymyilin, nyökkäsin sanoin "totta kai haluan".
Ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Minä tein aloitteen, minä väitin haluavani. Rukoilin, kun makasin kylmissäni tuntemattoman miehen sängyssä. Öisin minä itkin, nieleskelin kauhua. Halusin juosta kotiin, mutta en tohtinut. Halusin osoittaa, että kyllä minulla on ystäviä.
Tuntematon.
Minä luulin, että olisin kuten muut, jos vain tekisin kuten muutkin. Sanoisin vain "kyllä" kaikille, antaisin vain olla ja yrittäisin unohtaa.
En minä halunnut sitä.
Vihasin sitä.
Vihaan sinua.
Vihaan itseäni.
Tapa itsesi.
Säälittävä, jumalaton paska sinä kusipää.
Vihaan sinua.
