Haluan itkeä, purkaa kaiken ulos. Mutta kyyneleeni ehtyivät todella nopeasti. Olo on todella tyhjä. Tuntuu, että olen tuominnut itseni ikuiseen helvettiin. En pysty lähtemään, en halua lähteä. En halua jättää tyttöystävääni. Rakastan häntä. Mutta viettini repii minua eri suuntaan. En minä ole sellainen joka pettää vai olenko? Taidan olla. Ainakin ajatuksen tasolla petän, ehkä liikaakin.
Aina kun harrastamme seksiä (ajatuskin oksettaa), ajattelen jotain muuta kuin tyttöystävääni. Minä en kiihotu naisista ja jos kiihotun se on todella harvinaista. Ajattelen miehiä, kasvottomia, tuntemattomia miehiä joita en ole koskaan tavannutkaan.
Tiedän, että syömishäiriöni vääristää myös halujani, seksihaluni ovat pohjalukemissa. Mutta minä harrastan seksiä, ettei tyttöystäväni huomaisi mitään. Mikä on henkisesti todella raskasta, koska en halua sitä. Minä en halua sitä.
Painan 54.8 kg ja olen siitä iloinen. Tästä tulee hyvä päivä.
Ääh.. Tuollaisessa suhteessa on varmasti todella vaikeaa olla :( Jos rakastatkin tyttöystävääsi vain todella tärkeänä ystävänä ja välität hänestä?
VastaaPoistaPidemmän päälle tuo tulee olemaan ihan liian raskasta ja jos pakottaa itsensä seksiin, jota ei halua, niin se tekee aika pahoja haavoja. Seuraavina päivinä näkee inhottavia flashbackeja jne.. Ei kannata, ei kannata :(
Mä olen miettinyt tuota, että miten mä häntä rakastan jo pitkään. Päädyn aina tulokseen, että rakastan häntä tyttöystävänä.
PoistaTiedän, että tää tulee olemaan raskasta. En vain osaa sanoa ei...